25.12.2013

Rauhallista

Kävimme eilen anoppilassa Viitasaarella, Tarmo oli mukana. Mukava reissu, autossa on niin kiva jutella kaikenlaista ja muistella hauskoja tapauksia. Yritin laulellakin lempijoululauluani ("On vilinää vilskettä, helinää helskettä..."), mutta kun en ikinä muista kaikkia sanoja! Kotiin tultuamme oli yhä vielä kova liikenne hautausmaalle, tie sinne vie talomme takapuolisen pellon laitaa. Ja terassiltamme näkyy hautausmaa näin talvella, kun ei ole lehti puussa, se oli upea näky iltavalaistuksessa.

Illalla laittelimme jouluaterian ja söimme tietysti itsemme perinteisesti ähkyyn. Sitten vielä saunoimme. Tyttöjen kanssa juttelimme puhelimessa, he olivat siellä isänsä luona paketit aukoneet, ja iloisin taisi olla iso tyttö, kun oli päässyt yllättämään poikaystävänsä oikein kunnolla: sai hankittua tälle erään hänen kauan havittelemansa levyharvinaisuuden Huutonetistä. Minua vähän harmitti, kun kuulin, mitä poikaystävän vanhempien antamasta paketista oli tyttärelle tullut, se on nimittäin sama kuin minun paketissani hänelle (pinkki vedenkeitin), voi itku. Mutta onneksi minulla on kuitti tallessa, voihan sen sitten vaihtaa. Tänään tytöt tulevat käymään täälläkin ja auomme meidän paketit. On se hyvä homma, kun Venlan poikaystävällä on ajokortti, niin voivat ajella tätä väliä. Laitoin aamulla blinitaikinan happanemaan, paistan sitten ihania, tiriseviä blinejä, kun tulevat. Minulla on itseäni varten pakkasessa pieni nökäre mätiäkin, ja muut saavat blininsä savu- ja graavikalan, suolakurkkukuutioiden ja sienisalaatin kera. Sekä lakkahillon. Niin ja tietysti smetanan, sipulin, pippurin ja voisulan.

Tarmon eka joulu.

Jotain hyvää tuoksua tulee tuolta.

Äiti auttaa laatikon avaamisessa.

Sulolle on paketinaukominen jo tuttua puuhaa.

Tarmo oppi heti etsimään namit aktivointipelistä. Toinen puoli teetti
hieman enemmän töitä, mutta ei sekään ollut vaikea.

21.12.2013

Ihanaa joulua! ♥

Tänään oli koulun joulujuhla kirkossa, siis joulujuhla ja joulukirkko samalla kertaa. Itkin ihan kauheasti ja lauloin yhteislauluissa sen, minkä pystyin. Venla soitti harmonikkaa ja Siiri lauloi kuorossa ja meikä oli liikuttunut, tietenniin. On ihana, kun meillä on yhtenäiskoulu, jossa ovat kaikki luokat ykkösestä ysiin, niin pääsee aina molempien juhliin. Kirkkoherra kyseli Venlaa kirkkoon esiintymään muulloinkin viulisti-uskonnonopen kanssa, heidän yhteissoittonsa oli niin kaunista. Minullekin käytiin sitä kiittämässä, ja sitten taas joutui itkemään, höh. Ja yleensäkin itkin kaikkia esityksiä, olivat niin kauniita ja koskettavia.

Tauti käytti lopulta lekurissa, ja sain moitteet, että olisi kuulemma pitänyt tulla ainakin kaksi viikkoa aikaisemmin. Mutta lääkekuuri on jo purrut poskionteloihin ja keuhkoihin, alan päästä elolle edistymään! Eilen eka päivä koko päivän tolpillani ja kävin jopa ostoksilla!

Toivotan kaikille lukijoilleni onnellista joulunaikaa ja joulujuhlaa. Lämpimin halauksin ♥





16.12.2013

Ysk!

Viime yö sitten yskittiin. Puoliso kasasi tyynyjä selkäni alle, ja makasin istuvassa asennossa, että pystyisin jotenkuten hengittämään. Ei mene ohi tämä lenssu ollenkaan. Illalla oli jo kuumettakin 38 astetta, nyt näyttää mittari 37,4. On kyllä kumma tauti, näytti jo menneen ohi, mutta nyt taas hyökkäsi entistä kovemmalla voimalla. Mieskin valvoi, kun minä köhin. Sanoin, että voin mennä olkkarin sohvalle, mutta ei puoliso ottanut kuuleviin korviinsa, tuumasi, että ei haittaa, kun on vain tämä yksi päivä töitä tällä viikolla. Puolison työpaikassa alkavat nimittäin nyt pakkolomat, seuraavan kerran on töihinmeno loppiaisen jälkeen. Tuohan ei haittaa yhtään, sillä pitkän (100 km) työmatkan takia on rahallisesti ihan yhtä kannattavaa olla pakkolomilla.

Venlukainen käytti koiran aamulenkillä, mutta miten tästä päivästä selvitään, kun Siirikin on isänsä luona? Tarmo on tottunut, että puoliltapäivin tehdään pitkä metsälenkki. Huoks. Ja köh.

13.12.2013

Eno

Minulla on eno, Veli-eno, joka asuu Ruotsissa. Eno muutti Ruotsiin 60- ja 70-lukujen taitteessa, taisin olla noin kolmevuotias silloin. Eno oli lapsuuteni tärkein aikuinen ja suurin sankari. Hän oli meillä paljon auttamassa äitiäni ja isääni pientilan töissä, isäni kun sairasti vaikeaa nivelreumaa ja oli lähes liikuntakyvytön. Isäni kuoli sitten tuon taudin kaikkiin seuraamuksiin 40-vuotiaana, olin silloin itse juuri täyttänyt yhdeksän. Minun ollessani pieni perheeni elämä oli tosi köyhää ja raskasta, äiti oli katkera ja väsynyt eikä häneltä riittänyt voimia tai halua hyysätä minua, pienintä, eikä ketään muutakaan. Isommat sisarukseni, jotka ovat minusta monta vuotta vanhempia, auttoivat  tilan töissä sen, minkä pystyivät. Minä olin vain vauva, jota ei edes olisi haluttu tähän maailmaan, niin on äitini usein minulle mainostanut.

Mutta minulla oli Veli-eno. Veli-eno oli hauska ja iloinen aina. Jaksoi leikkiä ja hoitaa pientä sirppanaansa, kuten hän yhäkin minua kutsuu. Veli-eno on kertonut, että kaksivuotiaana olisin väkipakolla halunnut lähteä hänen kanssaan tukinajoon hevosella, vaikka pakkasta oli yli parikymmentä astetta. Halusin niin kovasti olla enon mukana kaikessa. Eno on kertonut myös, kuinka olen toilaillut hevosemme jalkojen välissä sen laitumella ollessa, en ole pelännyt yhtään mitään elikoita. Kerran toin pihaan käärmeen kädessäni ja olin ylpeänä esitellyt, että ”kato miten iso mato!”.

Kun Veli-eno muutti työn perässä Ruotsiin, oli minulla aina kauhea ikävä häntä. Muistan lapsuuden suurimpina juhlahetkinä ne, kun eno tuli kesälomille ja toi laivatuliaisia. Jos eno viipyi muidenkin sukulaisten kuin meidän luonamme Suomen-lomillaan, olin hirveän mustasukkainen hänestä serkuilleni. Mökötin enolle ja kaikille. Ymmärsiköhän eno, miksi olin kiukkuinen, ei ole tullut kysyttyä.

Nyt eno on jo vanha mies ja hoitaa dementoitunutta puolisoaan kotona siellä Ruotsinmaalla. Emme ole tavanneet moneen vuoteen, ei muka ole koskaan rahaa matkustaa sinne. Pitäisi lähteä käymään. Aina, kun eno soittaa, hän aloittaa puhelun: ”Mitäs sirppana? Ihana kuulla ääntäsi!” Ja hänen äänensä on yhä yhtä iloinen ja reipas kuin aina, näen hänet heti silmieni edessä naurunrypyt silmissään ja hymynkare suupielessä. Ja piippu. Enon piipputupakan tuoksu on lapsuuteni turvallisin tuoksumuisto.

Tänään kirjoitin Veli-enolle kirjeen jouluksi. Kerroin siinä, miten kovin, kovin tärkeä ihminen hän on minulle ja että rakastan häntä paljon. Ja ikävöin.

11.12.2013

Loppu hyvin

Stipendirahat tulivat! Olipa oikeasti helpottavaa, meinasin juuri alkaa kaivella niistä vanhoista tiliotteista menneiden vuosien soitinostoja ja lukukausimaksuja. Nyt pystyn sitten jopa maksamaan tänään syntyvän, n. satasen tutkintomaksun, kun pienempi sen tutkintonsa varmaan menestyksellä läpäisee. On jännittänyt kyseistä tilaisuutta ainakin kaksi viikkoa ja harjoitellut tosi ahkerasti. Tullut äitiinsä tuossa jännittämisessä ainakin pienessä määrin: minähän jännitän kaikkea mahdollista koko ajan ja karseasti. Varmasti soittaminen tutkintoraadin edessä on tiukempi paikka kuin tavallinen esiintyminen, minulla ei ole kokemusta moisesta. Sitten illalla meillä onkin musiikkiopiston nyyttärit/pikkujoulut, joissa soitellaan joululauluja ja syödään herkkuja. Ja siitä se joululoma noiden soitantojen osalta alkaa J

Tytär harjoittelee, koira kuuntelee ja syö mattoa

Stipendeistä ei hajuakaan

Ei ollutkaan niin helppo juttu se Lions Clubin stipendinsaanti, miltä ensin saattoi vaikuttaa. Ensinnäkään, eihän se stipendi mitenkään tyhjästä ilmaantunut, vaan sen saamista piti alkusyksystä anoa. Anomuksessa kerroin, mitä kuluja lasten soitto-opinnoista on, mm. lukukausimaksut  420 euroa vuodessa/lapsi, soitinhankintaa, bensakuluja… Lukukausimaksuihin hainkin lykkäystä opistolta, jotta saisin ne sitten maksettua, kun stipendit kolahtavat tilille. Yllätys oli melkoinen, kun komeassa stipendikunniakirjassa luki, että rahat maksetaan tositteita ja selvityksiä vastaan. No, maksoin laskut viimeisistä ruokarahoistamme, siis veronpalautukset + ruokarahat, ja kiikutin laskut rahastonhoitajan postilaatikkoon.  Selvitykset olinkin tehnyt jo silloin anomuksessani, joten kopioin sen alkuperäisen anomuksenkin vielä liitteeksi.  Ja sähköpostia vielä perään sille rahastonhoitajalle. Kyseiseltä herralta tuli yksilauseinen vastaus, että stipendit maksetaan laskuja vastaan. Minullahan oli niitä laskuja siis ne syyslukukauden maksut, yht. 420 euron edestä, ja stipendit olivat sen 300 €/lapsi. Ajattelin, että kai tuo rahastonhoitaja ymmärtää, että lukukausimaksuja maksellaan kaksi kertaa vuodessa ja on maksettu jo monta, monta vuotta, joten onhan niistä kertynyt jo tuhansia euroja. Jotta kai sen 600 voisi noita selvityksiä vastaan jo maksaa. Ei ole rahoja kuulunut.  Tili on miinuksella ja luottorajakin käytetty.

En ole valitettavasti säilyttänyt vanhoja laskuja, että olisin voinut kantaa rahastonhoitajalle koko paksun pinon musiikkiopiston laskuja tuhansien eurojen edestä. Tulostimme sitten parin sadan euron bensakuitit, jotka vein tänä aamuna taas sen herran postilaatikkoon. Mitähän siellä vielä vaaditaan? Pitää varmaan mennä polvillaan rukoilemaan, että saisimme ne JO MYÖNNETYT stipendit nostettua. Vähän oudolta alkaa tuntua. Pidetäänkö ihmisiä jotenkin lähtökohtaisesti huijareina? Vai oliko koko stipendihomma jokin mediatemppu, lehdessä oli nimittäin iso kuva ja juttu aiheesta, miten anteliaita ja auttavaisia nämä Uuraisten leijonat ovat? Sitten annetaankin vain jokin kunniakirja ja rahoista ei tietoakaan. Olo on nöyryytetty.

Mutta meillä on muuten jo näin paljon lunta! 



Tarmo rakastaa lumessa möyrimistä.
Hähää, vein äiskän hanskan!
Sulo harrastaa mieluummin sisähommia,
kuten auttaa Siiriä neulomisessa näin...
... ja näin.